Sain ystävältäni kymmenen silkkikanan siitosmunaa, joista kahdeksan mahtui koneeseen. Haudonta oli hankalaa koska koneen lämpötilaa oli vaikea seurata, ja kosteutta samoin.
Kahdeksasta silkkikanan munasta ei ollut kuin neljä loppusuoralla, joista kolme oli väärinpäin pääsemättä kääntymään (Covatutto 7, liian korkea lämpötila ja kosteus ainakin näin kesäkuumalla).
Kolme munaa ei lähtenyt kehittymään, ja yksi meni kesken aika alkuvaiheessa. Viides poikanen kuoli munaan ihan lopussa reiän tehtyään, kuudes ei edes saanut reikää aikaiseksi ja seitsemäs, ainut, oli päässyt kääntymään ja kuoriutui normaalisti. Se oli iloista että edes yksi...
Tämän kertomuksen päätipu, tipu numero kahdeksan teki reiän munaan liian aikaisin, 18. pv. Se sai hengitetyksi reiästä mutta ei päässyt avartamaan sitä koska oli itse liian suuri ja väärinpäin. Odotimme kärsivällisesti seuraavaan päivään että pääsisi omin avuin ulos mutta alkoi heikentyä.
Tämä viimeinen joka sisutteli sen pienen reikänsä kanssa oli jo aivan epätoivoinen ja piipitti enää hyvin hiljaa. Tiesin että se joko kuolee tai sitten yritetään. Avasin kalvoja rikkomatta kuorta, varovasti. Huom! Reikä oli terävän pään puolella

Jos menisin nukkumaan tipu kuolisi. Joten synnytin sen sitten sectiolla

- Kohta päästään teippausjuttuihin...
Totesin että juuri näin oli ruskuaispussin laita, mutta munasta vapautettu tipu kiljui onnellisena elämisen riemua pussi perässään ja napanuora vielä siitä roikkuen kaksi senttiä, keräten kaiken mahdollisen koneen pohjalta.
Ihmislapsikin pestään, ajattelin. Pikkuinen oli saanut hautomakoneen lämmössä itseensä kuorenpalasia ja kaikkea mitä hautomakoneeseen oli kolmen viikon aikana mystisesti tullut - ja jonka huomasin vasta nyt. Pesin pikkuisen ötökän kraanaveden alla pusseineen nuorineen, pidin lämpimässä, ja silläaikaa pesin ja desinfioin hautomakoneen.
Laitoin kiljuvan vauvelin puhtaana puhtaan koneen lämpöön takaisin saamaan ruskuaispussinsa rauhassa kondikseen. Samalla aikaa ponteva vanhempi sisaruksensa vilisteli poikaslaatikon lämmössä (jonne he normaalitapauksessa olisivat menneet vasta myöhemmin) itseään kuivatellen ja kiljuen. En uskaltanut jättää pientä kaverinsa nokittavaksi.
Ja kas kummaa, kun aamu koitti, oli pussiasia kondiksessa vaikka siitä oli yöllä ulkona vielä puolen lakukarkin verran. Ja poikanen oli virkeä ja tomera. Saatoin yhdistää tiput.
Nyt tullaan teippaamiseen.
Tällä pienimmällä olivat jalat kuin ballerinalla spagaatissa. Otin selvää netistä. Mm. The Poultry Forum antoi hyvää tietoa kuvien kanssa.
Kotona oli pehmeää haavateippiä. Tein siitä tipulle tuet joiden varassa se pystyi seisomaan jalat oikean mitan päässä toisistaan. Se inhosi niitä niinkuin pitääkin, ja yritti topakasti päästä niistä eroon. Jo muutaman tunnin kuluttua se kuitenkin niillä vipelsi, meni välillä mukkelismakkelis mutta ei haitannut. Tuet olivat sillä kolme päivää. Kokeilin ottaa ne pois, ja tässä tapauksessa se aika riitti. Jalat tulivat kuntoon!
Laittaessa pitää varoa ettei mikään paikka jää hankaamaan, ja että sisäpuolella ei ole liimapintaa jalkoja vasten.
Kolmas juttu oli silmät.
Tiitiäisellä oli tiukka valkuaishattu päässä. Liottelin sen silmiä näkyviin keitetyllä vedellä varovasti, ja pikkuisen se auttoikin. Silmät olivat kuitenkin suurimman osan aikaa kiinni. Kun olen noviisi, kysyin ihanalta eläinlääkäriltämme mitä voin tehdä kun en halua että tämä menehtyy. Hän antoi silmätippoja, ja puhtaalla sormella asetin rasvaista lääkettä pari kertaa päivässä luomen päälle ehkä tipan neljäsosan

Ja silmät paranivat!
Nyt meillä on kaksi musta-harmaata virkeää tipua, jotka saivat Isä Matteon mukaan nimikseen Pippo ja Natalina

Toivottavasti tämä kertomus antoi jollekin puhtia yrittää eikä antaa periksi. Realismi on tietysti välttämätöntä, sen ymmärrän; tähän sirkukseen ei ole aikaa kun tipuja on kymmeniä, kenties joskus enemmänkin!
