Siinähän se oli mennyt. Vaikka neuvoin ja opastin mitä ja kuinka annetaan ruuaksi aamulla kaikille oli koko joukko niin nälkäisiä nyt tänäaamuna (tulimme yöllä kotiin) jotta nokkivat minuakin vimmoissaan. No eipä se mitään, hyvää vaan tekee pieni vaihtelu.
Mutta navetassa odotti yllätys. Mahdoton piipitys täytti ilman, kun avasin oven. Tiesin heti etteivät kolmiviikkoiset tiput emon hoteissa tuollaista ääntä kehitä. Kun sain hanhet ja kalkkunat melskaamasta ulos syömään ja kanoille jyviä niin pääsin ääntä paikallistamaan. Siellähän sontakoneen kuilussa vilkkui kymmenkunta untuvikkoa ja emo heille kurnutteli. Ei ollut tietoakaan, että siellä joku hautoo.
Mikä auttoi, kauraryynivarastoja kaivamaan ja munia keittämään. Kuopus sanoi havainneensa ne siellä jo lähtöpäivänämme ja ruokkineensa niitä kyllä. Ei vaan voinut soittaa tai tekstata tarkempia ohjeita
ei kuulemma tullut mieleen, kyllähän ne nyt leseitä syö, ne on tarpeeksi pieniä. Näin totesi. Vettä oli tarjolla oikeaoppisesti, sen huomasin. Tosin kivellä sisustettu pieni kuppi oli nurin ja rutikuiva.