Lintujen lopettamisesta

[Suwitsu]

mut miten onnistuu yksin terveen kukon lopetus? Suurin osa tässäkin ketjussa taitaa tehdä tuon lopetuksen toisen kanssa eikä yksinään? Mä ainakin yritän nyt urkkia, et miten pystyy yksinään tuon lopetuksen hoitamaan asiallisesti. Tuota eutanasiaa en pysty vertaamaan, se oli sellainen pakko, et sen vaan teki. Ja se kukko oli tosiaan jo ihan alistunut, kyyhötti vaan.

Helposti. Ei se kukko oikeasti siinä pölkyllä sätki. Kunnon ote jaloista ja vesurilla pää poikki. Kuulostaa helpolta ja kun sen on muutaman kerran tehnyt sitä se myös on.

[mik]

Pitääks mun lähtee Tipitiin (7 vko kukko) kans tammikussa jonkun asiansa osaavan luokse kylään saamaan oppia? Oikeesti, mä en edes haluis kokeilla yksin, ku pelkään, et lopputulema on se, et kukko juoksee pitkin naapurustoa ja mä perässä ja naapurit lakoo maahan, ku väistelee mun heiluvaa kirvestä

nooh, tää on ajankohtasta vast myöhemmin, mut oishan se hyvä olla strategia valmiina. Ja ehkä jonain pvänä pystyn jopa laittaan ruuaksi asti, enkä vaan heitä tanskandogille syötäväks. (mä oon kaupunkilainen, jonka liha kasvaa puissa tms)

[vardenji]

Onneks mun metsästävä serkkupoika asuu muutaman kilometrin päässä. Se opetti kuinka kanan saa hengiltä nopeesti ja kuinka se teurastetaan. Se otti työhanskat käteen ja asettu varmoin jaloin hakkuupölkyn ääreen ja mä sit vaan kiikutin sille yks kerrallaan lopetettavat yksilöt. Se otti jaloista kiinni, asetti mahalleen pölkylle ja napautti kirveellä kaulan katki. Hetken se piti vielä kiinni että kana räpisti veret pois ja asetti sitten mulle teurastettavaks. Siinä vaiheessa mä sain vasta seuraavan häkistä kiikutettua, joten kanat ei koskaan nähneet kuolevaa kaveria. Samalla se lopetti kans mamman niskavikasen kanin, mamman pyynnöstä. Oltiin siis mamman liikakanoja lopettamassa.

[max3]

Missäs topiikissa oli se keskustelu, missä oli niitä kauhujuttuja tainnutuksista, jotka meni pieleen... Tyyliin 10x halolla päähän. Ehkä se kerta kirveellä on kuitenkin mukavampi lähtö.
Kamalaa se on, eikä se mulla ainakaan ole yhtään helpommaksi muuttunut, enkä pystyis tervettä vieläkään lopettamaan, vaikka olen noita viiruja jonkin verran "armahtanut".

[Suwitsu]

En mäkään olisi muutama vuosi sitten ikinä uskonut että vielä kukkoja yksin teurastan. Mutta pakon edessä siihenkin oppii ja kyllä se ajan myötä helpommaksi muuttuu.

[Ushva]

Jos mulla on kaveri vesuria heiluttamassa niin pidän kiinni kukosta kaksin käsin, sillain että siivet ja jalat on otteessa. Pitelen siis sillä lailla että siivet on kukolla kylkiä vasten painautuneena. Kukot on ihan rauhassa ja räpistelemättä ja tuolla otteella saan pidettyä ne kaulan katkaisun jälkeenkin niin ettei veri lennä joka paikkaan. Nämä tosin alhokukkoja, eli ei mitään jättiläisiä. Jos olis isompia niin sitten ei taitais kädet riittää pitelemään tuolla tavalla.
Jos joudun yksin tekemään, niin teen pussiin nurkkaan reiän ja kukon pään siitä ulos. Loppu pussi laitetaan tiiviisti kukon ympärille kuten olis kapalossa, ettei pääse liikkumaan. Ne rauhottuu niin ku vauvat. Sitten kaulan katkaisu on helppoa koska siihen voi rauhassa keskittyä ilman rimpuilevan kukon kanssa taiteilua.
Heikolla hapella olevat lopettaa helposti ihan yksin ja ilman pussivirityksiäkin. Jostain syystä mua inhottaa noiden sairaiden lopetus enemmän ku ruuaksi teurastaminen?

Niin ja samaa mieltä kuin Suwitsu, kyllä siihen hommaan tottuu, ku tekee vaan. Ei se varmaan kenestäkään hauskaa ole mutta eka on vaikein ja sitte meneeki jo rutiinilla. Mulle ensimmäisen possun tappaminen töissä oli paha rasti, vaan sen jälkeen onki melkeen hävettävän hyvin onnistuneet nämä tappohommat.

[Ilona]

Mulla on maattareita. Ne ei ole kovin raskaita, vanha kukko painaa korkeintaan jotain kolmisen kiloa. Ne on aivan helppo teurastaa yksin tavalla, jonka kuvasin. Vanhan kukon kannuksia pitää tietty varoa, muuten helppo homma.

[kite]

Sitten yksi lihansyöjä, jolla on lauma elikoita, ja joka ymmärtää, että ilman niitä ei voi syödä lihaa... kysyy, kun oma inhimillisyys pelottaa, että
miten -kun sanotte että siihen tottuu- voi sen jälkeen elää nk. normi elämää ajattelematta kaikista samoin....

Ja minä olen ollut lapsi, jolle ei ole "voitu kertoa minkään kuolemasta, kun se on liian rankkaa lapsille" ja olen omilleni yrittänyt opettaa että maailma menee niin kuin oikeasti menee... ja ja ja...

Harmi kun minulla ei ollut vanhempia tai isovanhempia, joiden mielestä tämä olisi ollut luonnollista... Ja opettaneet, että näin maailma toimii.. jne..

Pelkään vähän myös tuota tottumista -tuleeko sitten mukana myös tunteettomuus..?? Sanokaa te, jotka tiedätte.

[kite]

Ja lisäinformaatioksi -minulla ei (edellä mainituista syistä ja sitä seuranneista valinnoistani?) tule koskaan olemaan "kaveria" mihinkään hommaan, joten yksin on tehtävä...

[Suwitsu]

Tuleehan sitten myös tietynlainen tunteettomuus, meilläkin kukot kasvavat erikseen "paistikarsinassa". Ne ovat ainoastaan ravintoa, ei mitään mamman mussukoita joita paapotaan. Pakkohan olla tietyllä lailla tunteeton, ei pää kestäisi jos jokaista kukkoa surisi ja kaipaisi.

[Ilona]

No minä en tunnista enkä tunnusta mitään tunteettomuutta itsessäni. Olen lapsesta saakka kalastanut, siihenkin kuuluu tappaminen. Ja ihan normielämää elän, ainakin omasta mielestäni. Tunnen myös henkilön, joka on ollut pitkään töissä teurastamossa, hän siis tappaa työkseen 8 tuntia päivässä. Ei hän ole minusta mitenkään epänormaali. Tunnen myös aika monta kotieläimiä työkseen kasvattavaa henkilöä, jokainen on varmasti joskus joutunut tappamaan eläimiään. Kaikki he ovat minusta tunne-elämältään aivan terveitä ihmisiä. Samoin tuntemani metsästäjät ovat.

Mietipä asiaa siltä kantilta, että mikä oikeastaan on se asia, mikä tappamisessa pelottaa tai ahdistaa ja mitkä asiat ahdistavat. Tuleeko pahoja tunteita myös rotanmyrkkysyötin laittamisesta? Hiiren ottamisesta loukusta? Pystytkö keittämään rapuja? Entä simpukoita?

Veikkaan, että aika usein meitä eläimen kuolemassa ahdistaakin oma kuolevaisuus. Siinä voi ahdistaa myös vastuu, koska se vastuu konkretisoituu juuri siinä, kun pitää päättää elämästä ja kuolemasta. Todellisuudessahan me kyllä vastaamme aika monestakin kuolemasta, jos sekaravintoa syömme, mutta kaupan lihaa popsiessa sitä vastuuta ei itse konkreettisesti tarvitse kantaa, sen voi mukavasti unohtaa.

Meilläkin paistikukot kasvavat omassa tarhassaan ihan käytännön syistä: jätkät ei tappele, kun ei ole mistä tapella. Eikä niille tietenkään mitään nimiä anneta. Mutta on ne mamman mussukoita silti, ihan siellä pölkylläkin vielä. Mulla on tapana hiukan lässyttää kuolemaantuomituille...

Summa summarum: eläinten omistamiseen kuuluu vastuu myös niiden kuolemasta. Se minusta on tunnevammaista toimintaa, että eläintä pidetään vammautuneena elossa tai annetaan kärsiä pitkittyneistä sairauksista, koska säästellään itseä ikäviltä tunteilta. Se on julmaa ja itsekästä.

[Ilona]

Nyt tulikin mieleeni toissakesän pässipoikamme. Niillä oli nimet ja niitä paapottiin ja paijattiin aivan päntiönään. Syksyllä teurastettiin, itse pulttasin ja vedin kurkun auki. Ne olivat söpöjä ja hellyyttäviä vielä kuolleinakin. Hyvältä maistuivat ja aina syödessä tuli hyvä mieli, kun ajatteli poikien lyhyttä, mutta iloista elämää, sööttiä olemusta ja helppoa kuolemaa.

Jos ei elä, ei voi myöskään kuolla ja jos ei kuole, ei ole koskaan elänytkään. Elämä ja kuolema ovat lopulta sama asia. Me olemme osa elämän suurempaa kokonaisuutta. Kun me kuolemme, joku muu saa meistä elämänsä ihan niinkuin me elämme toisten kuolemasta. Niin se vain on ja sen asian hyväksyminen on lopulta hyvin vapauttavaa. Kuolema on tasan niin suuri mysteeri, jonka siitä teemme.

[siimis]

Minäkin kyseenalaistaisin ennemmin sellaisten ihmisten tunne-elämän, jotka kauhistelevat eläimen teurastamista mutta sujuvasti poimivat ostoskoriinsa sen jauhelihapaketin kylmähyllystä. Sulkien täysin pois mielestään mistä ja miten se on tullut se jauheliha. Se jos mikä on minusta tunteettomuutta.

Olen tänä syksynä teurastanut kymmenen kalkkunaa ja vaikka itse teurastamiseen tottuu, niin ei siihen tappamiseen sillä tavalla turru, että muuttuisi jotenkin kylmäksi ihmiseksi. Aina se on yhtä epämielyttävää, mutta sen tekee kyllä toki helpommin kun sitä on tehnyt jonkin verran. Vaikka kalkkunat oli meille ruoaksi kasvatettu, niin se hetki kun otat linnun kiinni ja viet sen pölkylle, on kyllä aina ahdistava. Toisaalta se kuuluu minusta asiaan, koska silloin sitä tekee parhaansa, että kaikki sujuu linnun kannalta mahdollisimman lempeästi ja stressittä. Jos hommasta alkaa nauttimaan, niin pitäisi mennä tarkastuttamaan pääkoppansa!

Kun eläin on elänyt hyvän elämän ja kuollut kauniisti, niin silloin sitä voi syödäkin hyvällä omatunnolla - ja tunteella Se on minusta sitä todellista elämän kunnioittamista. Se että tajuaa että (liha)ruoan hinnan voi mitata muutenkin kuin euroissa - joku maksaa siitä aina hengellään. Kyllä sitä lihaa silloin arvostaa enemmän kuin sitä anonyymiä sikanautaa vakuumirasiassa.

[Suwitsu]

Minäkin kyseenalaistaisin ennemmin sellaisten ihmisten tunne-elämän, jotka kauhistelevat eläimen teurastamista mutta sujuvasti poimivat ostoskoriinsa sen jauhelihapaketin kylmähyllystä. Sulkien täysin pois mielestään mistä ja miten se on tullut se jauheliha. Se jos mikä on minusta tunteettomuutta.

Näinhän se on. Ja mitä halvempaa lihaa sen parempi, alkuperällä ei mitään väliä. NIIIIIIN monet kerrat olen saanut ryöpytyksen päälleni kun kerron että syömme itse kasvatettua lihaa jonka vielä itse teurastamme. Ja nämä samat ihmiset syövät ties missä ja miten kasvatettua lihaa, näissä asioissa ei pidetä mitään väliä. Todella surullista.

[Suvianne]

Kävin toissapäivänä naapurissa opettamass kukon teurastusta.
Mies ihmetteli moneen kertaan, MONEEN kertaan. MITEN ja MIKSI se on noin rauhallinen ja antaa lyödä pään poikki.
5 kukkoa ja yksikään ei vastustellut kuin kiinni otettaessa ja kun sain syliin, niin siitä lähtien kaikki meni rauhallisesti, sätkimättä ja pölkyllä todllakin "hypnoottisessa" tilassa, kuten täällä joku sanoi.

Sitä ei ehkä kokematon usko, mutta kivuttomampaa tapaa saa hakea, kun minä lyön kirveellä kukolta pään poikki