Maatiaisten säilyttämisestä

[Heidigee]

"Surffailin" vähän isoisältä perityssä kirjastossa. Lieneekö nyt niin, että omat maatiaiskantamme ovat peruja tuosta 1920-luvulla alkaneesta "maatiaisen jalostuksesta"? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suurin osa kannoista voitaisiin yhdistää (dna-tutkimuksen tuella)... ja jakaa ne suurempiin päärymiin (vrt. länsisuomenkarja, lapinlehmä, itäsuomalainen kyyttö) jos sellaisia löytyy. Kun nuo alla olevat jutut lukee, niin tulee pohtineeksi, että mitä säilytyksellä haetaan? Halutaanko pelastaa vuoden 1922 maatiainen (peltoviljelijän kauhu) vai sen jalostetut kannat (ruskean harmaa pohjalainen ja umpimusta (!) satakuntalainen, esimerkiksi)? Olisi mielenkiintoista lukea, mitä muut aikalaiset omissa kanakirjoissaan maatiaisesta kirjoittavat (taisi muuten joskus muniksessa näitä lainauksia ollakin...).

Mikko Ilkka: Kananhoitokirja, 5. uudistettu painos, 1922
Maatiaiskana
On usein wäitetty, ettei meillä Suomessa ole omaa erityistä kanarotua. Tosin näyttää ensikatsauksella niin olewankin, mutta kun lähemmin maamme syrjäisemmillä seuduilla, missä muualta tuodut kanarodut eiwät ole päässeet sekaantumaan kotoiseen kanakantaan, tarkastaa kanoja, huomaa harjaantunut silmä helposti erityisen rotutyypin (1). Yleisenä luulona on ollut talonpoikaisen wäestön keskuudessa maamme syrjäisemmillä paikkakunnilla, että meidän kanamme polweutuwat teerestä. "Teerikanoiksi" sanowat pohjois-satakuntalaiset sikäläisiä maatiaiskanoja wielä tänäkin päiwänä. Kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan ja joskus wäriltäänkin ne muistuttawat paljon teertä. Kaikilla tämän rodun kanoilla on pyöreä, lyhyenlainen ruumis, heikko luusto ja mehuton, sitkeähkö liha sekä waalea ihonwäri. Kana painaa 2-3 kg ja kukko 2,5-3,5 kg. Höyhenten wäri on hywin waihtelewainen: kellertäwä, mustan ja walkoisen kirjawa "papurikko" ja musta. Wiimeksimainitun wäriset owat tyypillisimpiä. Musta lienee niiden oikea alkuperäinen wäri. Silmät owat kirkkaanpunaiset ja korwalehdet pienet, waaleanharmajat. Pää on pieni, ja kukolla on hiukan siwullepäin kaartuwa, heleän kirkkaanpunainen sahalaitainen harja, joka on sileä, ilman minkäänlaisia nystyröitä. Jalat owat kowasimen wäriset samoin kuin nokkakin. Siiwet owat hywin kehittyneet, joten lentokyky on muihin rotuihin werraten erinomainen. Kanat owat hywin hautomahaluisia ja muniwat keskimäärin 50-60 noin 25-50 g:n painoista munaa wuodessa, mutta missä kanaa jalostetaan useampia sukupolwia tarkkaan siitoseläimiä walitsemalla, saadaan munimiskyky nousemaan kaksinkertaiseksi, wieläpä suuremmaksikin. Kanaa on hywin warowasti ruokittawa, sillä se on herkkä lihomaan, ja liian lihawaksi tultuaan se lakkaa kerrassaan munimasta.
Kukon wäri on metallinhohtoinen. Se on ylpeäryhtinen, walpas ja reipas sekä hywin mustasukkainen, joten kukkopojat owat pahoja tappelijoita eikä niitä juuri woida kahta kuukautta wanhempina samassa tarhassa elättää. Lauluääni on kukolla kirkas ja kauaskuuluva.
Tauteja wastaan owat nämä kanat hywin kestäwiä, ja kulkutaudit owatkin maatiaiskanojen keskuudessa melkein tuntemattomia. Ne owat hyvin waatimattomia eläimiä ja menestywät melkein minkälaisissa olosuhteissa hyvänsä, kun wain niiden wapautta ei kowin paljon rajoiteta. Kuitenkin on niitä waikea hoitaa tiheimmin asutuissa kylissä ja sellaisilla tiloilla, joissa pellot ja muut wiljelysmaat owat pihan lähettywillä, sillä ne tekewät kowin paljon pahaa wiljelyksille. Tarhaan suljettuina ne eiwät ota oikein hywin menestyäkseen.
(1) Niin warhaisilta ajoilta kuin maatiaiskanamme tunnetaan on sillä joissakin seuduissa säilynyt muutamia perintönä tulewia ominaisuuksia, joiden nojalla woimme nimittää sitä roduksi. Mitä tulee wäitteisiin, että se on ristisiitoksen tulos, niin woimme kysyä, että missäpä kanarodussa ei sitä joskus olisi käytetty? Wielä nytkin saadaan esim. andalusialaisen rotukanan munista erivärisiä poikasia, mikä todistaa siinä joskus wierasta werta käytetyn, ja kuitenkaan emme woi kieltää, että sekin on silti eri rotu. Maatiaiskanamme on omintakeisin rotumme sittenkin wäitteistä huolimatta, waikka wielä kowin jalostamaton. Kun sen jalostukseen käytämme joitakuita wuosikymmeniä, on sillä tulewaisuudessa paikkansa meikäläisissä kanaloissa muiden, ulkomailta tuotujen rotujen rinnalla, jotka joskus aikoinaan nekin owat samanlaislla alkuasteella olleet.

Maatalouden tietosanakirja, 1928 jakaa kanat neljään luokkaan:
1. Villit kanat, 2. Maatiaiskanat, 3. Jalostetut maatiaiskanat, 4. Kulttuurirodut

Suomalaiset maatiaiskanat, jalostuksen alaisena:
Ruskehtavan harmaa pohjalainen ja silkkimusta satakuntalainen. Jalat ja nokka edellisellä siniharmaat, jälkimmäisellä mustat. Harja yksinkertainen pystyharja, heltat pienehköt, korvalehdet vaaleat. Kukko painaa 2,5 kg, kana 1,8-2 kg. Munat valkeat tai lievästi kellertävät, painoltaan 40-55 g. Tuotanto voi nousta erityisen hyvillä yksilöillä 200 munaan ja siitä yli vuodessa. Tavallisin määrä on 100-150 kpl. Paistieläimenä huono. Hyvä hautoja.

Virallisen tilaston mukaan vuonna 1920 Suomessa oli siipikarjaa 889,890 kpl, mutta vuonna 1923 1,161,046 kpl. Sen jälkeen on lisäys ollut ainakin yhtä nopeata, joten siipikarjan lukumäärä lienee 1926 ollut noin 1,500,000 eläintä.

Maamiehen käsikirja vuodelta 1945 toteaa: "Jossain määrin on myös yritetty kehittää suomalaisia kanoja, joiden joukossa on melko hyviäkin munijoita."

[malla]

Tärkeitä pohdintoja...
Itsekin tavoittelen maatiaiskanojen kasvatuksessa luonnollisuutta, todellisuus varmaan jää joiltain osin kompromissin asteelle. MUOKS. Talvikauden ainoa keinovalaistus kanalassani on lämpölamppu, koska kattoon asennettu loisteputki ei kanoille sovi. Lisään vielä selvyyden vuoksi, että toki luonnonvaloa tulee, kahdesta suurehkosta ikkunasta.

Ajastinta en käytä enkä valotunteja tunteja tarkoin laske. Jonkinlaista lisälämpöä pidän välttämättömänä kosteuden pitämiseksi kurissa, tietysti siihen tepsisi tehokkaimmin voimakkaampi ilmanvaihto. Mitä karaisuun tulee, jossain kohden
tulevat eläinsuojelupykälät vastaan. Kanalaani tarkastaessaan eläinlääkäri kerran pääsi huomauttamaan ilmankosteudesta, johon tuolloin oli syynä kanojen into läträtä juomavettä pehkuihin. Kylmänkestäviltä kanani ja kukkoni vaikuttavat, jaloittelevat mielellään viileämmässäkin tilassa.

Olin ajatellut pitäytyä emon alla haudonnoissa, mutta viime talvena kumminkin ostin pienen hautomakoneen, josta putkahti neljä tipusatsia. Kesällä pari kanaa hautoi itse. Mietin talvihaudonnan mielekkyyttä; jos kanakanta on heikoilla, se on tarpeen, mutta on ikävää etteivät tiput pääse kasvuvaiheessaan ollenkaan ulkoilmaan ja luonnonvihreän äärelle. Tämän
takia taidan jatkossa tyytyä kanojen itsensä valitsemiin haudonta-aikoihin, vaikka sitten tiputuotanto myöhästyisikin kevätkesän kysyntäbuumista.

Jatkan äskeistä kun piti välillä käydä auttamassa hevosten haussa.
Eli tuota haudonnan ajoitusta olen pitänyt melkeinpä kriittisimpänä kysymyksenä. Vaikka ihan kunnon tipuja talvipoikueista on tullut. Mutta luonnostaan taitaa kumminkin olla harvinaisempaa että kanat talvisaikaan hautovat, vai miten on? Munia kyllä riittäisi haudottavaksi meillä nytkin, kun loppusyksyn sulkasadon jälkeen tuotanto on nyt melkeinpä huipussaan kolmen nuorikon liityttyä munintarinkiin.

Punahelttoja olen käyttänyt ruokinnan taustatukena. Eivät tehdasrehut hirveän hyvin näytä edes maistuvan. Viherkerput ja kaalinpäät ovat talvikauden maistuvia lisiä. Vitamiinit, madotus ja tarvittaessa ulkoloishäätö kuuluvat mielestäni myös maatiaiskasvatukseen. Varsinaista lääkintätarvetta ei ole toistaiseksi ilmennyt. Luotan luonnonkarsintaan; selvästi heikoksi jäävä lintu lopetettaisiin tarvittaessa.

[malla]

Heidigeen kiintoisiin löytöihin viittaan: vakaat ovat olleet aikomukset maatiaiskanan petraamiseen, kun tietosanakirjassakin erotettiin toisistaan "maatiaiskanat" ja "jalostetut maatiaiskanat".
Jossain toisessa yhteydessä oli puhetta lapualaisen Vihtori Kosolan harjoittamasta suomalaisen maatiaiskanan jalostuksesta. Jollen väärin muista, tavoitteena hyvien munintaominaisuuksien ohella tietty ulkonäkötyyppi, ruskeavoittoinen. Tekee mieli verrata suomenhevosen jalostukseen. Suomenhevosen kohdalla ihanteeksi asetettiin punaraudikko, jonka miellettiin olevan "vieraista vaikutteista" vapaa. Epäilemättä maatiaiseläinten jalostus nähtiin itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä vahvasti "kansallisena projektina", jolla tuotettaisiin jotain mahdollisimman "tyypillisesti" suomalaista. Kunhan ulkonäkö vastasi luotuja mielikuvia, ei geeneistä ehkä niin hirveästi väliä ja genetiikkahan kai otti vasta alkuaskeliaan. Taas nuo genotyypit ja fenotyypit... vai pitäisikö suorastaan viisastella että FENNOtyypit.

[Maatikko]

Kosolasta nyt ei ehkä muutenkaan kannata ottaa kauheesti mallia

[malla]

Ehkei niin, otetaan esiin ihan vaan historiallisesti mielenkiintoisena. Sankarillamme siis tosiaan oli yksi (ani?)harvoista maatiaiskanoihin ainakin osittain keskittyneistä jalostuskanaloista.
Jalostuksen painopiste on ollut Länsi-Suomessa, kun sinne ovat varhaiset suurkanalatkin keskittyneet.

[Talbot]

Paljon mielenkiintoisia pointteja. Mun pitäis oikeastaan käynnistellä tuota konetta eikä notkua täällä... Luonnonmukaisuuden mahdollisimman tarkan matkimisen ja nykyajan helppojen käytäntöjen yhteensovittamisessa on jokaisella varmasti mietittävää. Onneksi (?) harrastekanankasvatus ei ole niin tarkasti säänneltyä kuin rotukoirien kasvatus, joten tilaa jää jokaiselle toimia niin kuin itselle on paras ja oman käsityksen ja etiikan mukaisesti. Kun tämän ketjun tekstejä luen, huomaan, että meidän kanoilla on hyvinkin mukavoittavat olot - pitänee laittaa ne 1800-lukua matkivalle olosuhdesiedätykselle ettei perinnöllinen karaistuneisuus heikkene. Mun puolesta nyt lähipäivinä saisi joka kana munia joka päivä munan jotta saan tuon koneen äkkiä täys. Menenkö uhkaamaan niitä että jollei nyt munita sataprosenttisesti, Vihtori Kosola tulee ja lyö kaulan poikki? MTT:n tiedotteista olen lukenut, että Jussilan kanat ovat emo-ominaisuuksiltaan huonoja eli eivät haudo. Vanhassa parvessani ei yksikään hautonut koskaan. Muistan kun meillä oli 60-luvulla suuri lähes tuhannen kanan lattiakanala, kuinka pikkupoikana oikein odotin että joku kana alkaisi hautoa. Ja silloin tällöin niin isosta leghornjoukosta aina joku hautoja löytyi ja isän kanssa oli erimielisyyttä kun hän halusi lopettaa moiset kotkotukset alkuunsa ja minusta olisivat tiput ja niiden seuraaminen ollut niin hauskaa. Jokunen poikue vuosien mittaan salaa pääsi syntymään ja yhdessä emon kanssa niitä tipuja sitten muilta kanoilta varjeltiin. Yritän ottaa selvää miksi jussilalaiset ovat huonoja hautojia - olivatko Rusina jo 90-luvulla? Vaikka kuinka mieltäisi jalostuksen olevan säilyttämisen idean vastaista, voisin kuvitella hautomishalun palauttamisen jopa jalostamisen kohteeksi kunhan määrää on saatu lisättyä. Kaikkien maattarikantojen vapaata yhdistelemistä en oikein näillä tiedoilla osaa kannattaa, mutta voisin kuvitella jonkin yksittäisen ominaisuuden kantaan palauttamisen riittäväksi syyksi suunnitellulle kertaluonteiselle kantojen yhdistämiselle. Eli jos saisi joskus luvan käyttää hyvin hautovan kannan dokumentoidun hautomaintoisen linjan kukkoa omille innottomille kanoille, yhden kerran. Eihän se kanta siitä toiseksi muuttuisi jos tämän kerran tekisi ja sitten jatkaisi taas omankantaisilla.

[Maatikko]

Vaikka kuinka mieltäisi jalostuksen olevan säilyttämisen idean vastaista, voisin kuvitella hautomishalun palauttamisen jopa jalostamisen kohteeksi kunhan määrää on saatu lisättyä.

Samaa mieltä, vaikka säilytysfasisti olenkin

Menenkö uhkaamaan niitä että jollei nyt munita sataprosenttisesti, Vihtori Kosola tulee ja lyö kaulan poikki?

Tai muiluttaa ne johonkin.

[Maattari]

Talbot tuollaista jalostamista kannatan minäkin Sitä odotellessa kone vaan hurisemaan jospa sieltä joku hautomahaluinenkin tulisi
Hyvä on kuitenkin muistaa sekin ettei ennen vanhaa eläimillä aina ollut ihanaa, vaan näkivät nälkää ja olivat ahtaissa, pimeissä ja likaisissa suojissa, vaikka kuvassa ei kanoja olekaan

http://www.alternativ.nu/index.php?acti ... tach=75581

En osannut paremmin linkittää

[malla]

Maatiaisasiat ovat taas niin mukavasti nousseet keskustelunaiheeksi, että tekee mieli jatkaa näitä mietteitä.

Niin maatiaiseläinten kuin -kasvienkin kohdalla on olennaista pohtia, minkälaiseen maailmaan ja olosuhteisiin näitä
historiallisia geenivarantoja säilytämme. Kylmänkestävyys on ollut yksi tärkeimpiä edellytyksiä vaikkapa maatiaiskanan säilymiselle nykypäiviin saakka. Kolkonkylmät pimeät talvet heikolla ruualla ovat sitkistäneet ja karsineet siivekkäitä ja kylmänkestävyyttä on syytä edelleen vaalia välttämällä liian lokosia oltavia.

Entäpä toinen ääripää: kuumuudensieto näillä viidakkokanojen pohjoisilla perillisillä? Vaikka miten ahistais, on meillä edessämme ilmastollisesti kovin erilainen tulevaisuus. Ääreviä kelejä ja arvaamattomia vaihteluja, huippupakkasista hirmuhelteisiin ja lisääntyvään kosteuteen. Erityisesti toissakesä pisti miettimään tätä puolta. Parhaansa mukaan koettivat
minunkin ilmajokiseni leyhytellä ja itseään katveissa vilvoittaa, mutta liika on liikaa kun yöpuullakin piti roikottaa siipiään kuumuuden takia ja läähättää nokka raollaan. Kun kaksi kanaa tuli hautomakuumeeseen parahiksi pahimmilla helteillä, oli kanalan lämpötila 31 astetta. Epäilin haudontojen onnistumista, mutta kuoriutumisprosentti oli kuitenkin yllättävän korkea, muistaakseni 80. Pari tipua kummankin emon alta kuoli kuoreensa viime vaiheessa. Tehokas oli kanojen lämmönsäätelykyky. Kukkoja helle riivasi näkyvämmin. Kerran piti kiireesti kaapata toinen pääkukko vesihanan alle, kun se tummanpunaisena korahdellen ja pahasti horjuen ajoi kilpailijaa takaa. Selvisi hengissä.
Kylmässä ja kuumassa ehkä pärjätään, mutta entäs lisääntyvä kosteus oheisilmiöineen? Luonnonlinnuissa vetinen syystalvi on lisännyt kuolleisuutta, kun sää suosii taudinaiheuttajia. Näin esim. maassaviihtyvien keltasirkkujen kohdalla.

En jaksa uskoa "ilmastoituun painajaiseen", että eläimiä tulevaisuudessa kasvatettaisiin ympäröivästä todellisuudesta erillisissä "kuplissa". Hallitsemattoman ekokatastrofin pyörteissä ainakaan moiseen ei olisi mahdollisuuksia. "Toivo hyvää, varaudu pahimpaan", pätevä ohje.


Jaa-aa, mitähän tästäkin otsanrypistelystä jäi käteen...kai nyt lähinnä se, että elämän, vaikkapa sitten maatiaiselämän, monimuotoisuus nousee varmasti vielä arvoon arvaamattomaan.

[AnetteMilli]

Heips.

Nyt kaivataan mielipiteitä kukoista. 5kukkoa ja kolme menisi pataan.

Laitan tähän kuvat, niin kertokaa oma näkemyksenne. Kyseessä siis ilmajokelaaset.

Tämä kukko on hassu, kookas, TÖYHTÖPÄINEN, kiltti ja kesy. (Säilyttäjältä, joten 100% ilmis)


Tässä upea valkoinen pyrstö, harjan vieressä valkoiset sulat sekä rinnassa valkoista.


Mitäänsanomattoamia kukkoja pari, mutta täyttävät hienosti (omasta mielestäni) rotumääritelmät.



Yhdestä en sitten kuvaa napsaissut, kun jäi kokoajan syrjälle.
Kaikki kukot ovat kuoriutuneet 18.6.2011, mielipiteitä...

Haluaisin tuon töyhtöpään pitää, mutta meneekö kannansäilyttäminen rotumääritelmän mukaan sitten pyllylleen?

[Muusa]

Mä en jättäis töyhtöpäätä, enkä jättäis myöskään pientä kukkoa. Semmoinen mulla justiin nyt on, ei sen sisäsiittoisempi kuin muutkaan meillä, mutta tuurilla saanut pienet geenit. Mun mielestä varsinkin kukoissa pitäisi suosia semmoista keskivertoa, värejä sikäli valiten että kaikki värit ja ylipäänsä väriskaala säilyy, tietysti luonteeltaan hyviä mutta rakenteeltaan ei mitään erityisiä, poikkeavia piirteitä omaavia. Samaten mun mielestä hyvä siitoskana on semmoinen keskiverto tyypillinen, ominaisuuksiaan tasaisesti periyttävä mutta kanoissa tietysti on paha ja typeräkin siitosvalintaa suorittaa ja useinhan periyttämisominaisuudetkin jäävät arvailuksi kun ei tiedä mikä tipu on minkäkin kanan jälkeläinen.
Jos tolla AnetteMillin vimpan kuvan kukolla on oikeesti noin pysty pyrstö kuin kuvassa näyttää, en jättäis sitäkään

[suikku]

Minun silmääni tuo mitäänsanomatonkin on hurjan kaunis! Jättäisin sen, varsinkin jos on oikein ilmismäinen.

[Rusina]

AnetteMilli,
mä karsisin töyhtöpäisen kukon (tai en pitäisi siitosparvessa), koska se ei ole tyypillinen ilmis. Töyhtö voi mahdollisesti periytyä kolmenkymmenen vuoden takaa yhdeltä ainoalta silkkikukolta, mikäli ilmajokisen kannan oletettu yhteys jalasjärviseen kantaan on totta. Toki voi olla uudempaakin risteytymäperua (vahinkoja sattuu), mutta siihen en oikein usko.
Valkoraitaisen kukon jättäisin. Sen väri on tyypillinen ilmajokisille, sitä ei kai muilla maatiaisilla esiinny. Väri periytyy Lapinojan Antin parvesta ainakin yhtä isälinjaa pitkin ja väriä on näkynyt ilmajokisilla kukoilla ainakin noin kymmenen vuoden ajan. Sama isälinja on muuten nyt alkanut jättää valkopilkullisuutta.
"Mitäänsanomaton" kukko on tyypillinen ilmis väriltään ja jos mustavoittoisia jälkeläisiä haluat, niin tuolta kukolta saat niitä varmasti. Jättäisin myös sen.
Viimeinen kukko on väriltään hieno (minun mielestäni), ei kaikista tyypillisin ruskea väri ilmiksillä. Ilmajokisilla on usein hieman pystyhkö pyrstö, pelkästään sen perusteella en tätä kukkoa karsisi. Tämän kukon ruskea väri periytyy eri lailla kuin valkoraitaisen kukon ruskea. Minä jättäisin varmaan tämänkin...

Jos unohdetaan värit, niin jättäisin herrasmieskukon, joka on arvoasteikossa ylhäällä. Eli sen joka isommassakin kukkoporukassa todennäköisesti olisi pääkukko ja kanojen suosikki . Semmoinen hyvä ja "lempeä" johtaja, jolla on arvovaltaa parvessa (ilman että tarvii muita kummemmin kurittaa) . Luonnonvalintaa jäljitellen, mutta ottaen silti huomioon hyvän luonteen...

[AnetteMilli]

Kiitos vastauksista...
Tästä tuli odotettua hankalampaa!

Kai se on pakko tuo töyhtöpää laittaa sitten pois

Mulla on vain yksi musta kana, niin mustiakin haluaisin, vaikka nuo ruskeat on

Ja taidan jättää tuon valkoisimman, hmm... kuinkahan vaalea on vaalein ilmis?

muoks. Kaikilla kukoilla on yhtä pystyssä pyrstö ei siis tuo yksi poikkea linjasta.

Tuo töyhtöpää on ainokainen mikä samasta sarjasta tuollaiseksi tuli. Karvoja ei kuitenkaan kintuissa ole. Aika kaukaa pulpahtaa sitten esiin moinen töyhtö...

[Rusina]

Tämä kanamummon kananen on rungoltaan yksi vaaleimmista ilmiksistä mitä olen nähnyt

Muutaman kasvattajan parvessa näitä ihan vaaleita oon nähnyt enemmänkin. Kaulus ja pyrstö ovat runkoväriä tummemmat.
Tuo AnetteMillin raitakukko on sitä väriä, mikä tipuna on nätin ruskea. Niistä tulee aikuisena aika kullanruskeita ja niillä esiintyy kukoilla ja joskus harvoin kanoillakin valkoista "raitaa".